Paradigman muutos (ensin mielenterveys-, sitten somatiikka)?

December 16, 2012 at 18:09 Leave a comment

Minulle ei tule nykyään Hesaria, mutta kiitos sosiaalisen median, bongasin tämän suorastaan kylmiä väreitä aiheuttavan mahtavan Hesarin jutun. Se kertoo Suomen Keroputaan sairaalasta, jossa mielenterveysongelmista kärsiviä on kohdattu kohta 20 vuoden ajan toisin kuin muualla. Juttu alkaa suorastaan satumaisesti: Torniossa on puhelinnumero, johon saa soittaa milloin vain. Siihen vastaa hoitaja, joka ei koskaan sano, että soititte väärään aikaan. Hoitaja kuuntelee, mitä asiaa soittajalla on –.”

Tässä poimintoja, jotka kolahtavat toimintaterapeuttiseen (ja ylipäänsä ihmisläheiseen) näkemykseen kuin lapio murikkaan.

Hoitoa saa heti, ilman lähetettä. Tästä on tavallaan keskusteltu myös työnantajallani Helsingin kaupungin terveyskeskuksella (mistä olen ylpeä ja iloinen); että asiakas (tai potilas) ei koskaan olisi väärässä paikassa, vaan terveyskeskuksen tehtävä on tarjota asiakkaalle se, mitä hän tarvitsee. Jos ko. palvelua ei saa juuri siltä luukulta jolle asiakas soittaa tai raahautuu, työntekijöiden tehtävä on tehdä asiakkaalle mahdollisimman helpoksi saada oikea palvelu.

Paitsi mielenterveys-, myös muista terveysongelmista kärsivät asiakkaat ovat usein juuri niitä, joilla on vähiten resursseja, energiaa ja ehkä osaamista tai mahdollisuuksiakin etsiä tietoa siitä, mistä ja millä kaavakkeella jonkin palvelun tai etuuden voi saada. (Puhumattakaan siitä, että asiakkaalla ylipäänsä olisi tieto etuuksista, joihin hän on oikeutettu.) Lisäksi toimenpiteiden ja palvelupisteiden paikat vaihtuvat jatkuvasti. Suurella osalla (erityisesti terveyskeskuksen asiakkaista) kaupunkilaisia ei ole mahdollisuutta metsästää tuoreinta sijaintia ja aukioloaikoja internetistä.

“– hoidossa tärkeintä on puhuminen. Lääkärit ja hoitajat eivät sanele, vaan kaikessa pyritään tasa-arvoiseen keskusteluun.” Tällainen asennemuutos olisi tervetullut kaikkialle terveydenhuoltoon.

Keroputaalla mielen ongelmat nähdään sosiaalisina ongelmina sen sijaan, että niiden ajateltaisiin olevan ihmisten pään sisällä. Tämän vuoksi Keroputaalla hoitoon osallistuvat myös sairastuneen läheiset. Se on monille läheisille suuri helpotus ja toisaalta auttaa (monesti, ehkä ei aina) toipumisessa. Toimintaterapeutin näkökulmasta oivallus on hieno ja tuttu. Toimintaterapia kohdistuu nytkin usein ympäristöön (sosiaaliseen tai fyysiseen) yksilön itsensä sijaan esim. muistisairaiden asiakkaiden kohdalla.

PYSYVÄSTI POIS PSYKOOSISTA

90-luvulla tehdyissä psykoositutkimuksessa selvisi, että Tornion seudun psykoosipotilaista 35% söi neuroleptilääkitystä. Muualla Suomessa luku on 100%. Silti torniolaisista psykoosipotilaista suurempi osa voi hyvin kahden vuoden seurannassa ja sairauseläkkeellä oli vain 23% hoidetuista verrattuna muun maan 57 prosenttiin. Relapsi oli huomattavasti epätodennäköisempi Tornion potilailla kuin vertailualueella (27/71%).

Tutkimukset ovat luonnollisesti kohdanneet tiukkaa arvostelua, sillä kyseessä ei ole satunnaistettu sokkokoe, tuo tiedemaailman pyhä lehmä. Keroputaan periaatteita opiskellessa ei kuitenkaan voi olla eri mieltä siitä, etteivätkö ihmisen kohtaaminen, sosiaalisen ympäristön huomioiminen ja helppo hoitoonpääsy olisi eduksi toipumiselle. Ajattelen, että nämä tekijät vaikuttavat merkittävästi myös potilaan hoitoon sitoutumiseen, mikä on kaiken toipumisen alku.

— tänne ihmiset tulevat paranemaan, eivät sairastamaan.

“Jos joku hermostuu, hän saa pillerin. Kukaan ei kysy, miksi hän hermostui.”

Keroputaan sairaanhoitaja Mia Kurtti sanoo osuvasti, että eri näkökulmista osana hoitoa ei tarvitsisi väitellä, jos ihmisiltä ja perheiltä kysyttäisiin, mikä heitä auttaa. Kuten jutussa haastateltu asiakas kertoo, juuri näin Keroputaalla toimitaan. Ei mikään uutinen toimintaterapeutille, mutta vielä kaukana terveys- (ja sosiaali-) palveluiden todellisuudesta. Helsingin vuodenvaihteessa yhdistyvät soster-palvelut ovat hieno mahdollisuus ottaa askel oikeaa asiakaslähtöisyyttä kohti.

Lääkkeisiin Keroputaalla suhtaudutaan jutun mukaan harvinaisen kiihkottomasti ja niitä käytetään, jos tarvitaan. Diagnosointia saatetaan välttää ja ihmisistä puhutaan nimillä, ei diagnoosin tai oireiden mukaan. Hoitajat pysyvät samoina, vaikka hoito siirtyisi laitoksesta avopuolelle. Näin rakennetuissa hoitosuhteissa on jatkuvuutta eikä luottamussuhdetta tarvitse rakentaa uudestaan. Mielekästä paitsi potilaalle, myös henkilökunnalle.

Loppuun vielä sitaatti Keroputaan mallia alusta asti kehittämässä olleelta psykologi Markku Sutelalta:  “Me ajattelemme, että ihmiset ovat itse oman olemisensa asiantuntijoita.” Niin mekin. Tervetuloa muutos! (Myös somaattiselle puolelle.)

Ps. Voisi olla hyödyllistä, ainakin joissakin yhteyksissä, ajatella, että lääkärin (ainakin asiakastyötä tekevän) työ on, kuten esim. esimiestyökin, palveluammatti. Näkökulma ei mitenkään vähennä lääkärin ammatin arvoa tai hänen rooliaan asiantuntijana, mutta asioimiseen tulee heti dialogisempi sävy.

Entry filed under: Occupational Therapy, Other. Tags: .

Vauhtia pyörätuoliin Vammaispalvelujen käsikirja ja Innokylä

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

Trackback this post  |  Subscribe to the comments via RSS Feed


Interact

You're welcome to comment on the posts both in English or Finnish. Whatever to keep the ideas flowing!

Categories


%d bloggers like this: